Ja siis tuosta K:sta vielä, että se uhkas kertoa mun porukoille siitä, että syön taas huonommin ja viiltelen ja syön lääkkeitä enemmän ku koskaan. Mulla on aina ollu tosivaikeaa luottaa ihmisiin, K:hon oon luottanu yksinkertasesti siksi, että ollaan oltu penikasta asti parhaita kavereita, jonka jälkee alettii seurusteleen kasiluokalla(oon nyt siis lukion ykkösellä), mutta tuon sen ukauksen jälkee en oo voinu puhua sille mitään.Mulla vituttaa suunnattomasti yks mun wnbemokid-kamu, joka siis on saman ikänen ku mä. Se on aina ollu outo, mutta nykyää ku yks mun toinen kaveri(perhetuttu) oli menny kertoon sille että "Tinsulla on ollu anoreksia".... Nii se tuli kuitenki kysyy multa ykspäivä siitä ku olin päissään ja sanoin että "joo niin onki ollu", siitähän se riemu vasta repeski. Se alko kyseleen kaikkea paskaa ja ihan överiheikkona hetkenä se kysy että oonko syöny ja vastasin, että en oo. Tänään ylläriylläri kyseinen muju ilmotti ettei muka oo syöny kahteen päivään mitään, seuraavassa lauseessa se kerto kuinka seon syöny vaan lihaa ja salaattia. Sen jälkee se muju ilmotti että sillä on kuulema anoreksia ja että se painaa alle 55kg, painaa painaa ku se on, ei millää pahalla, mutta tosi piilolihava nii seems legit. Sehän ois sama asia ku että kiskoisin vitummoisella tahilla röökiä naamariin ja leikkisin samalla kukkahattutätiä, koska mun kaveri polttais.. -.- huooh
Sitte seuraava vitutuksen kohde tulee siitä että tuntuu että kukaan ei oikeasti vaan ymmärrä eikä halua kuunnella ollenkaan, ku K:ki on alkanu nyt tuommoseksi, mulla on ihan hirveä menettämisenpelko päällä tälläki hetkellä ja toivon vaan ettei se jätä mua, koska en oikeasti varmaan kestäis sitä.. K on mulle niin tärkeä, etten oikeen tajua sitä itekkään ja jos K jättää mut nii tiiän, että tuun syyttään asiasta omaa lihavuutta ja sitä etten kelpaa sille enää. Siitä luonnollisesti seuraa se, että sanon entiselle rakkaalleni anoreksialle "tahdon, rakas tahdon" ja sitte sitä mennään.En vaan jaksais taas hajota vaan pahemmin ja pahemmin, koska tiiän että en tuu korjaantuun niin helposti tästä kaikesta nykysestäkään paskasta. En vaan meinaa jaksaa. Muttajooh lähen lukeen huomiseen uskonnon kokeeseen, postausideoita saa ehotella :)
Toi K:n juttu kuulostaa tosi samalta kuin mun poikaystävä. Ennen kun varsinaisesti ruvettiin seurustelemaan, se oli jotenkin paljon enemmän valmis "tukemaan" mua pahassa olossa, sanoi aina, että pitää tekstata heti jos on paha olo ja tälleen... Nyt sitten kun ollaan yhdessä, niin pitäis pärjätä yksikseen. En sitten tiedä mistä se johtuu.
VastaaPoistaMutta... ehkä K luottaa siihen, että sä pärjäät?
Ja... ei kannata pelätä. Se vain pahentaa oloa. Tiedän omasta kokemuksesta, että se on todella vaikeaa, mutta ajattele, jos K on ollut sun kanssa pitkään, niin todennäköisesti se jaksaa sua edelleen.
Kiitti kommentista Aino ! :) Tosi ikävää, mutta helpottavaa kuulla että ei oo yksin tän homman kans, vaan että muille on käyny samalla lailla. Jotenki vaan kaipaan niitä "vanhoja hyviä aikoja", silloin ku pysty puhuun kaikesta ja tuntu siltä että toisella oikeasti kiinnostaa. Mutta tosiaan, ehkä se luottaa sitte siihen, että pärjään. Toivottavasti se on sitä eikä kiinnostumisen loppumista. Ja pitäis yrittää vaan luottaa toiseen mutta se ei oo niin helppoa, toivottavasti se K kestää sitä, että oon niin vaikea.
PoistaSillä, että poikaystäväsi uhkaa kertoa ongelmistasi vanhemmillesi, hän tahtoo vain auttaa. K:sta voi myös tuntua, että teet liian suuren numeron noista syömisasioista ja haet huomiota. Että kaikki on vain puhetta, kun muutosta ei ole tapahtunut vaikka hän on yrittänyt tukea ja auttaa. Yritä ymmärtää, että vaikka itselläsikään ei varmasti ole helppoa, ei ole helppoa niilläkään jotka joutuvat kantamaan salaisuuksiasi ja katsomaan vierestä kun sinä tuhoat itseäsi. (Älä ymmärrä tätä niin, että kaikille on siis helpompaa jos pidät asiat sisälläsi.) Älä lopeta puhumista, kun sinulla kerran on joku jolle puhua.
VastaaPoistaNs. normaalin ihmisen voi olla vaikea ymmärtää masentuneen/syömishäiriöisen/muuten ongelmaisen ihmisen ajatusmaailmaa. Miksei se syö? Mitä se oikein angstaa? Nykyään nuorten keskuudessa on siistiä, jos on esimerkiksi anoreksia tai masennuksen johdosta saa vedellä nappeja naamaan. Ongelmaa ei kuitenkaan pidä tehdä sinne missä sitä ei oikeasti ole. Kuinka moni nuorista on OIKEASTI sairas, kuinka moni hakee vain huomioita tai tahtoo olla cool?
Olen itsekin ollut sairas. Vain lievästi, ei mitään diagnosoitua tietenkään. En kertonut kenellekään että en syönyt, en kertonut että ahdisti. Olen aina ollut hoikka, ammattikoulun aikana painoindeksini oli korkeimmillaan vähän päälle 16. Kun 166cm pitkänä painoin 45kg, oli se ihan liikaa, alle 43kg käydessä tuntui paremmalta. Nyt muutaman vuoden vanhempana syön normaalisti eikä enää ahdista niin paljoa. En kuitenkaan uskalla nykyäänkään käydä vaa'alla, sillä tiedän painavani nyt päälle 50kg. Yhä ne numerot huutavat että LIIKAA, vaikka pituuttakin on tullut pari cm lisää ja peilistä näytän ihan ookoolta, monien mielestä yhä liian laihalta.
Vaikka itsellänikin on siis ollut ongelmia, huomaan suhtautuvani samojen ongelmien kanssa kamppaileviin asenteella "huoh, taas joku huomionkerjääjä". Kun joka kolmas nuori kehuskelee anoreksiallaan ja masennuksellaan ja muilla (useimmiten rankasti liioitelluilla) ongelmillaan, ei kaikkia kanssaihmisiä ymmärrettävästi jaksa kiinnostaa. Tai sitten lähinnä ärsyttää, että no mikseivät tee asian eteen jotain! Yleensä ne jotka ovat vakavimmin sairaita pitävät ongelmansa itsellään, jos niitä edes tunnistavat.
SINÄ tiedät ongelmasi. Sinulla on joku jolle puhua. Käytä se hyväksesi, mieti ja puhu asiat halki kunnolla ennen kuin olet vajonnut liian syvälle. Elämäntapoja voi muuttaa terveellisemmäksi, mutta tiedä missä menee raja. Olen iloinen, että sivupalkin mittoja -listassa kilojen rastitus päättyy viiteenkymppiin. Sulla on toivoa. Tsemppiä!
Kiitos ! Ja olen tottakai onnellinen siitä, että voin puhua K:lle, mutta välillä vaan niin ärsyttää, ku tuntuu että KUKAAN ei ymmärrä, vaikka tietysti se ongelma on korvienvälissä ja se toinen saattais ymmärtääkki.
PoistaEi kukaan, joka ei itse ole sairastanut, voi täysin ymmärtää. Sää voit hakata niiden päähän, selittää loputtomiin ja yrittää avata sun päänsisäistä maailmaa, mutta ei ne tajua. K oli varmasti alkuun huolissaan, yritti auttaa ja olla tukena. Luultavasti ongelman jatkuessa edelleen (ja sun edelleen ollessa hengissä) se on alkanu turtumaan sun sairaudelle, ei jaksa enää olla niin täysillä mukana, ethän sää ole sen mielestä kuolemassakaan. "Ei se kuitenkaan tosta mihkään parannu, sanoin mää mitä vaan". Näin ainakin mun miehekkeeni on toiminut, ollaan asiasta suoraan puhuttukin ja ymmärrän täysin, ettei aina voi jaksaa olla tukena samojen ongelmien kanssa, totta kai siinä turhautuu kun tuntuu, että toinen vaan junnaa paikallaan.
PoistaMutta tsemppiä sulle <3
Tiiän että ootte molemmat oikeassa. Tää vaan on välillä nii turhauttavaa. Kiitos ja voimia sullekin <3
Poista